Tuulenkosija

Mielessäni seisoisinpa yksin törmän huipulla,

huutaisin ees niin kuin huutaa

näkijätär kirousta

tuulta taivaalta kun kutsuu

painajaista riepottamaan pois.



Vaan kirjani on väsyneet ja näyt täynnä olioita,

jotka ei oo niskojansa

nöyrryttäneet maailmalla,

ne minut tahtoo vangita

ja kantaa tyhjään ilmaan mukanaan.



Kerto:

Kuljen, vaikken liiku, syvyys minut rauhoittaa,

vaik' kysymykset huutavatkin kuorolauluaan. (2x)

Ne eivät muista että ihmisellä on vain elämänsä,

senkin ne tahtovat omistaa.



Nyt on tullut aika tunnistaa ne kaikki kasvot, jotka

luuli unhoon painaneensa, arkipäivän savuverhon taa,

ei unet jätä meitä rauhaan, vaikka hylkäisimme ne.



Lähden iltamyöhään,

viimeinkin on aika,

on jää niin mustaa

yllä syvyyksien,

joiden tiedän tummaan

hellyytensä helmaan

sulkeneen niin monta

pyhiinvaeltajaa.



Kerto